Ulkona lumi satoi kuin hullu.
Kaupunki oli lähes pysähtynyt.
Autojen valot näkyivät tuskin valkoisen myrskyn läpi, ja ihmiset kulkivat nopeasti toistensa ohi jalkakäytävillä päät painuksissa yrittäen päästä kotiin mahdollisimman nopeasti.
Mutta viisitoistavuotias Noah ei ollut menossa kotiin.
Hän juoksi kohti kaupungin viimeistä avointa apteekkia.
Hän oli hengästynyt.
Märät hiukset olivat tarttuneet hänen otsaansa.
Hän puristi ryppyisiä rahoja kädessään niin kovaa, että hänen sormensa olivat muuttuneet valkoisiksi.
Hän pelkäsi olevansa liian myöhässä.
Koska kotona hänen kymmenvuotias siskonsa Emma oli jo toisen kerran sinä yönä lakannut hengittämästä.
***
Heidän asuntonsa oli pieni.
Kylmä.
Vanhoine seinineen ja kosteuden hajuisine huoneineen.
Kaksi vuotta aiemmin heidän äitinsä oli kuollut keuhkosairauteen.
Noah ei edes pitänyt puhumisesta isästään.
Eräänä päivänä tämä oli vain lähtenyt eikä koskaan palannut.
Siitä lähtien Noah oli työskennellyt autopesulassa koulun jälkeen.
Ei ostaakseen mitään.
Vaan yksinkertaisesti selviytyäkseen.
Mutta viime viikkoina Emman tila oli huonontunut.
Yskä ei mennyt ohi.
Hänen hengityksensä oli muuttunut raskaammaksi.
Lääkäri oli määrännyt lääkkeen, jonka ostamista he jatkuvasti lykkäsivät.
“Ensi viikolla.”
Köyhät ihmiset sanovat niin usein.
Kunnes jonain päivänä on liian myöhäistä.
Sinä iltana Emma romahti yhtäkkiä keittiön lattialle.
Noah piteli häntä paniikissa sylissään samalla kun naapuri soitti ambulanssin.
Mutta lumimyrskyn vuoksi kaikki ajoneuvot olivat myöhässä.
Puhelimessa ensihoitaja sanoi vain yhden asian.
— Jos saatte tuon lääkkeen ennen ambulanssin saapumista… tytöllä on mahdollisuus.
Mahdollisuus.
Tuon yhden sanan vuoksi Noah keräsi kaikki talon rahat.
Kolikot.
Vanhoihin purkkeihin piilotetut pienet setelit.
Jopa viimeisen setelin, jonka heidän äitinsä oli säästänyt.
Mutta sekään ei riittänyt.
***
Heti kun hän astui apteekkiin, lämmin ilma osui hänen kasvoilleen.
Sisällä oli hiljaista.
Valkoiset valot tuntuivat kylmiltä.
Sadat lääkkeet kiilsivät hyllyillä.
Muutamat asiakkaat teeskentelivät olevansa kiireisiä omien asioidensa kanssa.
Noah lähestyi tiskiä.
— Olkaa hyvä… — hän sanoi murtuneella äänellä. — Siskoni ei saa henkeä…
Apteekin työntekijä otti reseptin.
Sitten hän laski rahat.
Hitaasti.
Liian hitaasti.
Ja lopulta hän sanoi tunteettomasti:
— Kaksikymmentätuhatta dramia puuttuu.
Noah jähmettyi.
— Minä… tuon loput… vannon… minä teen töitä… antakaa vain lääke nyt…
— Emme anna lääkkeitä velaksi.
— Olkaa hyvä…
Nainen työnsi rahat takaisin väsyneellä ilmeellä.
— Poika, kuulen tällaisia tarinoita joka päivä.
Tuo lause sattui enemmän kuin itse kieltäytyminen.
Koska hän sanoi sen kuin Emman elämä olisi ollut vain yksi rasittava tarina lisää.
Noahin silmät täyttyivät kyynelistä.
— Hän on jo lakannut hengittämästä kahdesti…
Hiljaisuus laskeutui apteekkiin.
Eräs mies käänsi hitaasti katseensa pois.
Eräs nainen laski katseensa.
Kaikki kuulivat.
Kukaan ei tehnyt mitään.
Ja juuri silloin apteekin kaukaisimmasta nurkasta kuului rauhallinen ääni.
— Mitä poika sanoi?
Kaikki kääntyivät.
Se oli noin kuusikymmentäviisivuotias mies.
Pitkässä mustassa takissa.
Harmaat hiukset.
Kalliit käsineet.
Mutta hänen kasvoillaan oli sellaista väsymystä, jota harvoin näkee rikkailla ihmisillä.
Hän käveli tiskille.
Apteekin työntekijän käytös muuttui heti.
— Hyvää iltaa, herra Laurent…
Mies ei vastannut mitään.
Hän katsoi rahoja.
Sitten poikaa.
— Kuinka vanha siskosi on?
— Kymmenen…
— Entä sinä?
— Viisitoista…
Muutaman sekunnin ajan mies pysyi hiljaa.
Sitten hän otti rauhallisesti lompakkonsa esiin ja asetti mustan kortin tiskille.
— Antakaa hänelle koko hoito.
Kaikki, mitä tarvitaan.
Työntekijä otti kortin nopeasti.
Mutta mies ei vieläkään liikkunut.
Hän katsoi naista suoraan silmiin.
— Vastaatteko kaikille kuoleville lapsille tällä tavalla…
vai vain köyhille?
Nainen ei pystynyt vastaamaan.
***
Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat jo autossa.
Noah piteli lääkepussia sylissään kuin se olisi ollut lasia.
— Miksi autoitte meitä…? — hän kysyi hiljaa.
Mies ei vastannut pitkään aikaan.
Ulkona lumi hakkasi auton ikkunoita.
Lopulta hän puhui.
— Kaksikymmentä vuotta sitten minäkin seisoin tällaisessa apteekissa.
Noah katsoi häntä.
— Tyttäreni oli seitsemänvuotias. Hänellä oli korkea kuume. Eikä minullakaan ollut tarpeeksi rahaa.
Hän hymyili hieman.
Se oli hymy, jossa ei ollut elämää.
— En ollut silloin vielä rikas.
Hiljaisuus täytti auton.
— Ja sitten…? — Noah kysyi hiljaa.
Mies katsoi ulos ikkunasta.
— Sitten palasin kotiin ilman lääkettä.
Muutaman sekunnin ajan kukaan ei puhunut.
Noahin kurkkua puristi.
— Kuoliko hän…?
Mies nyökkäsi hyvin hitaasti.
— Sinä yönä.
***
Emma selvisi hengissä.
Lääkärit sanoivat, että jos lääke olisi tullut edes hieman myöhemmin, tyttö ei olisi selvinnyt.
Viikkoa myöhemmin Noah päätti löytää miehen, joka oli muuttanut heidän elämänsä.
Hän meni osoitteeseen, jonka kuljettaja oli antanut hänelle sairaalassa.
Se oli suuri rakennus kaupungin laidalla.
Ovessa luki:
“Laurent-säätiö”
Sisällä vastaanoton seinällä roikkui satoja valokuvia.
Lapsia.
Sairaaloita.
Lääketieteellisiä avustusohjelmia.
Noah katseli ympärilleen hämmentyneenä, kun yksi työntekijöistä lähestyi häntä.
— Voinko auttaa?
— Haluaisin tavata herra Laurentin…
Nainen oli hetken hiljaa.
Sitten hän hymyili lempeästi.
— Hän käy täällä melkein koskaan.
— Mutta… näin hänet tällä viikolla.
Nainen näytti yllättyneeltä.
— Henkilökohtaisesti?
— Kyllä. Hän pelasti siskoni.
Naisen ilme muuttui.
— Sitten olet yksi heistä…
— Mitä tarkoitatte?
Nainen katsoi yhtä seinällä olevista kuvista.
Pieni tyttö.
Noin seitsemänvuotias.
Hymyilevä.
— Hän on hänen tyttärensä. Sofia.
Muutaman sekunnin jälkeen nainen jatkoi.
— Hänen kuolemansa jälkeen herra Laurent muutti koko elämänsä. Hän rikastui, perusti tämän säätiön… mutta sanotaan, että hän yhä tänäkin päivänä kiertää joka talvi henkilökohtaisesti kaupungin apteekkeja.
— Miksi?
Nainen vastasi hitaasti.
— Jotta yksikään lapsi ei kuolisi samalla tavalla kuin hänen tyttärensä kuoli.
Noah tuijotti valokuvaa pitkään.
Sitten hän lähti rakennuksesta.
Ulkona satoi taas lunta.
Ja ensimmäistä kertaa sinä talvena hän tunsi, ettei maailma ollut täysin kylmä.
Post Views: 400